Kuka mä oon?

Oon kirjoittanut elämässäni useita blogeja. Yläasteelta - tai siis anteeksi, yläkoulusta - lähtien aluksi livejournaliin, sittemmin blogspotiin ja bloggeriin (jotka kai ovat tätä nykyä sama asia), wordpressiin, yliopiston serverille. Blogit ovat olleet mulle jotain, joiden kautta selvitän paitsi päiväkirjamaisesti ajatuksiani ihan vain itseäni varten, myös pyrin jollain tavalla tuomaan ääneni kuuluville ja nostamaan ajatukseni esille. Toki, kuuluville se päätyy vain niille, jotka jaksavat ja haluavat lukea, ja jotain kautta ylipäätään löytävät tekstin äärelle. Mutta se on ihan fine ja riittävästi. Enpä mä ole juuri jaksanut koskaan tekstejäni mainostaa.

Oon viimeaikoina miettinyt aika paljonkin, mitä mä olen. Kuka mä olen. Myös toki miksi mä olen, mutta se alkaa mennä vähän liiankin filosofiseksi, ja hukuttaa jonnekin eksistentiaalisen ahdistuksen valtaväylälle. Mutta oikeasti, luulisi että lähemmäs 30 vuoden aikana olisi jo ehtinyt löytää edes jonkinlaisen vastauksen noihin kysymyksiin. Mut ei.

Okei, kai mä vähän tossa liioittelen. Tottahan mä tiedän nimeni, tiedän mitä teen elämässäni, tiedän mistä nautin. Osaan elää tavalla, joka tuntuu merkitykselliseltä, ja yleensä myös pitää itseni ja elämäni kasassa tavalla, joka vie eteenpäin. Se on jo aika paljon se. Mutta samalla mä pyörittelen mielessäni kysymyksiä siitä, elänkö elämääni oikeasti hedelmällisimmällä mahdollisella tavalla. Onko ne asiat, mistä nautin, niitä mistä nautin eniten? Onko se, mitä teen ja mitä koen merkitykselliseksi jotain, mikä antaa mulle eniten? Ja suurimpana kysymyksenä viimepäivinä on ollut, kuka tai ketkä on tehneet musta tällaisen kuin olen. Minä itse se en ole, en läheskään niin paljon kuin haluaisin itselleni uskotella. Kaikki ne ihmiset, jotka olen päästänyt lähelleni - ja myös jotkut, joita en ole - on muokanneet mua. Parempaan, huonompaan, mitä sitä arvottamaan. Joka tapauksessa, vaikuttaneet siihen, mitä musta on tullut. Aivan varmasti myös siihen, mitä musta tulee.

Omalla tavallaan oon äärimmäisen kiitollinen siitä, että mun elämässä on olleet just ne ihmiset, jotka ovat - kuten sanoin, mä pidän mun elämää hyvänä ja merkityksellisenä. Siitä mä saan kiittää tosi vahvasti ihmisiä, joihin oon saanut tutustua matkan varrella. Mutta samalla mua ahdistaa koko ajatus aivan älyttömästi. Erityisesti, kun mietin, kuinka monta kertaa mä olen ihan itse antanut muiden kohdella mua huonosti. Kuinka monta kertaa mä olen sietänyt, hyväksynyt ja tyytynyt. Kärsinyt ja kärsimyksessäni rakentanut narratiivia siitä, kuinka se on välttämätön osa matkaa, ja että jossain vaiheessa näen sen merkityksen ja saan palkinnon siitä, että jaksoin. Enkä mä vieläkään tiedä, onko toi kuvitelma totta vai valhetta. Ikävä kyllä siihen uskomalla mä joskus tein siitä todellisuutta itselleni.

Eilen seisoin peilin edessä ja katsoin itseäni. Pieni, takkutukkainen, sporttinen, hoikka tyttö. Ehkä vähän liian hoikka, viimeaikoina lantioluun kulmat ovat nousseet turhankin terävästi esille. Oli jännä katsoa itseä silmiin ja tajuta, kuinka surulliselta ne näyttivät. Mä en ole valinnut itselleni helpointa tietä, en lähes minkään suhteen. Ihmissuhdemuodot joiden kanssa kamppailen, seksuaalisuus ja sen eteen tehty ja vieläkin tehtävä työ, vaativa ja vapaa duuni, vastuu muista elollisista olennoista. Joskus sitä miettii, miksei juuri ole osannut nauttia turvallisuudesta, rauhallisuudesta, tasaisuudesta.

Käytännössä mä havahduin kysymään, miksi mä olen tällainen. Miksen voisi olla vähempään tyytyväinen, vähemmästä onnellinen? Joku, joka kaipaa sitä, että duuni tuo ruuan pöytään, on mies ja ehkä lapsi tai pari, koira ja farmariauto. Miksi mä haluan haastaa itseäni jatkuvasti, miksi yhteiskunnan normit tuntuvat ennemmin kahleilta kuin turvalliselle polulle johtavilta (puhumattakaan siitä, kun ystävät/kumppanit yhteiskunnan normeihin tottuneina olettavat mut tietynlaiseksi)? Miksi mä haluan voida rakastaa täydessä vapaudessa, miksi mä haluan aina nähdä ja kokea uutta? Miksi tasainen työ turhauttaa ja helppous saa luovuttamaan? Mitä mä olen, ja mitä mä oikeasti kaipaan?

Noiden pohdintojen seurauksena ilmoittauduin verkkokurssille, jonka tarkoitus on opettaa, kuinka tulla kuulluksi. En mä tiedä onko se lainkaan sitä, mitä mä tarvitsen, mutta ehkä sitä kautta löytäisi taas lisää työkaluja ilmaisemaan itseään rakentavasti. Ehkä myös tutustuisi itseensä paremmin.

Ja ehkä toi joku päivä auttaisi sisäistämään sen, että oma itse pitäisi olla se, jonka hyvinvoinnista on kaikkein tärkeintä pitää huolta. Jos jonain päivänä ei enää ajaisi karille siksi, että haluaisi uskoa kaikista muista ihmisistä hyvää, haluaisi luottaa ja antaa mahdollisuuden. Rakastaa muut ehjäksi, vaikka se hajottaisi itseä.

Onneksi mun maailmassa on myös paljon uskomattoman ihania ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla, jotka jaksaa sanoa mulle, että "Nea, sulla on väliä". Silloinkin, kun itsestä tuntuu, että niin ei ole.

Ja niin. Perustan uuden blogin, kunhan keksin sille nimen ja osoitteen. Tää blogi on sidottu liikaa menneeseen, liikaa siihen ihmiseen, joka olin vuosia sitten. Ja mä oon jotain muuta, ja haluaisin myös jotenkin blogikonseptin muutoksella tehdä sen jollain tavalla näkyväksi. Mut katsotaan milloin saan aikaiseksi.

Hyötyajattelua

Kauan on taas mennyt viime merkinnästä. Blogi on jäänyt päiväkirjan jalkoihin, kun on tullut kirjoitettua enemmän vain omille silmille sopivaa tekstiä.

Jotenkin tuntuu taas elämä ottaneen tosi yllättäviä käänteitä, ja oon niiden keskellä päätynyt eksyksiin. Tuntuu, että elämän peruspalikatkin on hukassa. Suhteet kariutuneet, koti kateissa, rahatilanne nihkeä ja töidenkin suhteen pätkäsopparit aiheuttaa epävarmuutta. Mä en jaksa tällaista epävarmuutta. Raskasta ja ahdistavaa.

Mä olen tässä nyt koettanut etsiä ratkaisuja. Auto ja koirat syövät niin paljon rahaa ja aikaa, että oikeasti mietin, mitä mä voisin sille tehdä. Sopivampaa asuntoa etsin koko ajan, se ehkä helpottaa. Työtilanteen osalta vakautta voi olla luvassa, jos onnistun saamaan väitöskirjasuunnitelman hiottua siihen pisteeseen, että onnistuisi saamaan syksystä eteenpäin palkkaa sen tekemisestä. Mutta niin. Epävarmaahan aikalailla kaikki on.

Olin polysuhteessa reilu puoli vuotta. Sinä aikana kaksi suhdetta meni rikki. Ei polyamorian takia niinkään, sitä en usko, vaan siksi, että asiat eivät enää lopulta olleet ratkottavissa. Liian monia luottamusta syöviä tekoja ja sanoja, liian vähän lempeyttä ja ymmärrystä. Yhteysongelmia. Mun on vaikea ymmärtää, mitä siinä lopulta edes kävi. Musta tuntuu edelleen siltä, etten oikeasti edes tiedä. Onko mun tuntemukset ja todellisuus missään yhteydessä keskenään? Mä en oikeastaan haluaisi uskoa, että ovat. Mä mieluummin haluaisin uskoa, että ymmärtämättömyys ja kyvyttömyys toimia oikein ja kauniisti, ja silkka kykenemättömyys asettua toisen asemaan ajoivat toimimaan tavalla, joka satutti ja rikkoi. Sit samalla musta tuntuu, että se ei ihan mennyt niin. Asiat menivät liian näppärästi, liian suunnitelmallisesti. Tarkoitushakuisesti. Tuntui – ja tuntuu – kovin siltä, että kun lakkasin olemasta hyödyksi, lakkasin toimimasta odotetulla tavalla... Mua ei enää kaivattu tai tarvittu. Mä en voinut tarjota mitään erityistä.

Tää on saanut mut miettimään ihmissuhteiden laatua ylipäätään. Kuinka usein ihmiset lähtevät suhteeseen hyötyäkseen siitä? Saadakseen jotain itselleen, tehdäkseen vaihtokauppoja. Voittaakseen jotain. Kuinka usein ihmiset pohtivat oikeasti sitä, onko toisesta jotain hyötyä, palveleeko toinen jotain tarkoitusta? Mä en ole ikinä tajunnut tehdä niin. En ikinä. En ole koskaan miettinyt, mitä toinen voi antaa mulle tai mitä mä voin saavuttaa olemalla suhteessa. Mä olen tuntenut, rakastunut, rakastanut. Halunnut antaa itsestäni, halunnut saada rakkautta ja lempeyttä vastineeksi. Mut se on ollut ainut "hyöty", ainut "tavoite" suhteella. Luoda jotain yhteistä. Olla yhdessä. Kokea yhteyttä.

Ilman yhteyttä kaikki se, mitä mä suhteelta kaipaan, katoaa. Ja jos taas yhteys katoaa, kun mä lakkaan olemasta sopivasti saatavilla toiselle enkä voi olla hyödyksi, ja mun toiveisiin yhteydestä vastataan, että ei voi eikä halua olla saatavilla mulle kun tarvin... Niin. No, tässä sitä ollaan.

Musta tuntuu, että oli sitten miten tietoista tai tiedostamatonta hyötyajattelua, lopulta onglemana oli se, miten ihmissuhteet ja rakkaus ylipäätään nähdään. Mitä kaivataan ja tarvitaan. Ja se, että niiden osalta asiat vaan meni niin hiton ristiin. Mä oon varmaan ikuisesti romantikko, lempeä ja helliä sanoja ja kaunista kohtelua kaipaava tyyppi. Mä en osaa enkä halua ajatella ihmissuhteita hyötysuhteina, jotka loppuvat jos toinen lakkaa hyödyttämästä. Kyllä, sitten ne loppuvat, jos oikeasti kerta toisensa jälkeen toisen tunteet ja tarpeet sivuutetaan tai toisen toiveiden yli kävellään – mut en mä katso, että kauniisti kohtelemisen kaipuu olisi jonkinlaista "hyötyajattelua". Se on inhimillinen toive tulla kohdatuksi kokonaisuutena, kaikkine tunteineen ja rikkinäisine osineen.

Unet on viime aikoina jääneet vähiin. Töissä deadlinet painaa päälle. Kaipa sitä vois käydä hakemassa laskiaispullaa ja kahvia, ja koettaa vielä saada raporttia edistettyä.

... Joskus mä kuvittelin, että aikuisena tietää mitä tehdä tai mihin mennä. Kuvittelin väärin. Ehkä sitä tietää mitä kaipaa ja mitä tarvitsee ollakseen onnellinen – mut kovin hukassa yhä on sen suhteen, mistä ja miten niihin pääsisi oikeasti käsiksi.

Epävarmuuden äärellä.

Epävarmuus on tosi jännä tunne. Viime ajat oon saanut tutustua siihen melkoisen vahvasti.

Kaverisuhteet natisee liitoksissaan. Mun on vaikea ottaa vastaan sitä tuomitsemista, mitä viimeiset pari viikkoa ovat muhun kohdistaneet. Se sai alkunsa tilanteesta, jossa toimin kirjoittamattomia sääntöjä vastaan, mitä katsottiin tosi pahalla. Sen pystyn hyväksymään, se tuomitseminen kohdistuu siihen, miten toimin. Mutta se jalostui muotoon, jossa tuomitsemisen ja arvioinnin ja arvostelun kohteeksi kääntyikin mun ihmissuhdemallit. Mun "väärän" käytöksen syy kytkettiin mun pari(/moni)suhteeseen ja siihen, kuinka myrkyllinen se selvästi on. Toi tuomitseminen ei enää liity mitenkään mun toimintaan. Se kohdentuu mun valintoihin olla ja elää kuten parhaaksi näen, ja rakentuu negatiivisten oletusten pohjalta. Sitä mä en enää pysty hyväksymään.

Kaverisuhteiden etääntyminen ja konkreettisesti koettu pelko yksinäisyydestä ja yksin jäämisestä on tehnyt elosta hivenen turhankin hankalaa. Negatiiviset oletukset ja tuomitseminen liittyen mun parisuhteeseen saavat kääntelemään sitäkin ympäri uudestaan ja uudestaan, miettimään, oonko mä itse kuitenkin väärässä. Onko vaikeudet lopulta oikeasti merkki siitä, että jotain on perustavanlaatuisesti pielessä? Ehkä ne, jotka tuon mallin tuomitsevat, näkevät jotain mitä mä en? Onko sillä mitään väliä, kuinka antoisaksi itse suhteen kokee? Onko sillä väliä, mitä mä koen oikeaksi? Kuinka paljon yhteiskunnan normistoilla oikeasti on valtaa sanella reunaehtoja, ja kuinka paljon niiden reunaehtojen yli voi kävellä ilman, että tekee omasta elämästään aivan liian vaikeaa?

Yksinäisyys tai sen pelkääminen triggeröi kivasti miettimään myös sitä, mistä mun yksinäisyyden kokemus johtuu. Mä huomaan hetkittäin päätyväni epämiellyttävään luuppiin, jossa syytän yksinäisyydestäni mun valintaa olla tilanteessa, jossa mulla on yksi suhde, joka ei voi täyttää mun kaikkia niitä kaipuita, mitä parisuhteisiin tulee. Mä huomaan kyseenalaistavani omat tunteeni ja motivaationi. Huomaan kyseenalaistavani tosi vahvasti oman asemani, pelkääväni jääväni paitsi jostain perustavanlaatuisen tärkeästä siksi, että olen valinnut olla tässä. Huomaan, että mun on tosi vaikea hahmottaa, että mulla on tässä tilanteessa aivan yhtälailla mahdollisuus lähteä täyttämään mun kaipuita ja tarpeita kuin mun olisi ilman tätä tämänhetkistä suhdetta. Mun on vaikea ymmärtää, että parisuhteen ei tarvitse rajata mun muita ihmissuhteita pois. Monogamiset mallit on mun mielen perukoilla tosi vahvat, vaikka järjellä ajatellen osaankin kyseenalaistaa ne. Siinä kohden, kun epävarmuus iskee päälle, mun on vaan tosi vaikea tajuta, että mun ei ihan oikeasti tarvitse saada kaikkea yhdestä suhteesta – ja vaikken saa, se suhde voi siitä huolimatta olla kaunis, antoisa ja syvä.

Tokihan tällainen tilanne rajaa niiden ihmisten joukkoa, joiden kanssa syvän suhteen rakentaminen on antoisaa tai edes mahdollista. Mutta onko se nyt niin väliksi, loppujen lopuksi? Maailmassa on ihmisiä varmasti vallan riittävästi – myös niitä, jotka näkevät tällaisen tilanteen toivottavana ja tavoiteltavana – ja lopulta oman itsen ja omien tarpeiden ja toiveiden rajoittaminen siksi, että useampi olisi nähtävissä potentiaalisena kumppanina... Eihän siinä ole mitään järkeä, varsinkaan jos meinaa kaivata vain yhtä kumppania. Hitto, miksi mua naurattaa tää ajatusrakennelma niin paljon? Eksäni kysyi multa, onko mun kriteerit kumppanin suhteen liian matalalla. Voisin todeta, että ainakin viimeaikoina kriteerit ovat nousseet melkoisen korkeiksi. Hah.

Mutta joo. Vaikeaksi tämän tekee reflektiopinnan puuttuminen. Kun ei ole ihmisiä, joiden kanssa pyöritellä monisuhteisuutta (ilman, että se menee siihen, että tarvitsee perustella ja puolustaa omaa olemistaan suoraa tai vähemmän suoraa tuomitsemista tai arvostelua vastaan), oman päänsä vangiksi jää tosi helposti, ja epärationaalisetkin epävarmuudet ja pelot nousevat kovin suuriksi. Thank god, eilen, pahimpien epävarmuuksieni hetkellä osuin sattumalta puhumaan ihmiselle, jonka muutama sanavalinta nyrjäytti luupin sijoiltaan ja sai taas katsomaan asioita hieman etäämmältä. Ja kummasti maailma on taas vähän kevyempi paikka olla. Vaikka, yhäkin, mä huomaan, että kaipaisin tosi kipeästi enemmän ihmisiä lähelleni. Aina joskus tuki ja kannustus olisi enemmän kuin tarpeen.

Hämärä

Tuntuupa oudolta. Jotenkin tosi rauhalliselta, ja samalla tosi melankoliselta. Silti fiilis ei lähene tällä hetkellä ahdistusta tai masistelua, oikeastaan tässä on aika hyvä.

Polttelen suitsuketta, katselen ikkunasta vesisadetta, keltaisia koivunlehtiä ja tuulessa hiljalleen huojuvia mäntyjä. Ilmastointi humisee. Sen kun saisi poistettua, olisi täällä aika kiva rauha.

Vapaapäivä tuntuu tosi hyvältä.

Viimeajat on olleet tosi raskaita. Tosi opettavaisia myös. Tunteita laidasta laitaan, hemmetin vahvoja ja vaativia. Oon saanut tehdä aika paljon töitä kaivaakseni itsestäni esille syitä niille. Miksi mulle on noussut tosi vahvoja negatiivisia fiiliksiä hyvin hienovaraisestakin torjunnasta? Miksi "ei" satuttaa niin hitosti? Ja milloin se satuttaa? Miksi toiset tilanteet nostaa mut niin älyttömiin, euforisiin fiiliksiin? Tasapaino on kaukana, kun äärilaidat vetää puoleensa valtavalla voimalla.

Mun tarvii miettiä mun elämää uudelleen. Mulla on kaksi suhdetta, joista kummastakin puuttuu tällä hetkellä mahdollisuus yhteiseen elämään, yhteiseen tulevaisuuteen. Kaksi suhdetta, jotka vievät mun resursseja, aikaa ja tunteita sen verran, että enempiin suhteisiin ei vaan realistisesti ole mahdollisuutta. Mut jos enempi olisi liikaa, ja samalla mä kaipaan jotain suhdetta, jossa tulevaisuus on mahdollisuus... Ammunko mä itseäni jalkaan, jos jatkan tässä tilanteessa? Ei mun tuota oikeasti tarvi edes miettiä hirveämmin. Ammun. Silti en tiedä, mitä kannattaisi muuttaa. Kiintymys, välittäminen ja rakkaus on jänniä juttuja – vaikka tietää, ettei voi saada sitä mitä kaipaisi ja tarvitsisi, silti samaan aikaan tuntuu tosi raskaalta miettiä, että sen vuoksi tarvitsisi oikeasti muuttaa suhteissaan jotain, tasapainottaa elämäänsä uudelleen, järjestää aikaansa ja olemistaan eri tavoin. Päästää irti jostain, mitä oikeasti kaipaisi. Joskus on vaikea luottaa siihen, että sitä kautta antaisi uusille, hyville asioille tilaa tulla elämäänsä.

Kun ajaa itsensä vaikeisiin tilanteisiin, väistämättä oppii itsestään, elämästä ja maailmasta jotain. Toisaalta musta olisi tosi kiva, jos tässä maailmassa olisi jotain, mihin vois uskaltaa luottaa ja tukeutua. Välillä tuntuu, että sellaista ei vaan kannata odottaa oman itsensä ulkopuolelta. Jotenkin vähän masentava ajatus. Itse asiassa aivan hirvittävän masentava ajatus. Kehen mä nojaan, jos mun omat voimat loppuu? Kenellä on aikaa, kapasiteettia, resursseja ja halua ottaa vastaan mun mustuus silloin, kun se nousee pintaan?

Onneksi on ihmisiä, jotka tukee, kannustaa, tsemppaa. Auttaa hengittämään taas syvemmin, huomaamaan, että tässä maailmassa on lopulta oikeen hyvä olla. Vaikeita asioitakin kai tarvitaan, jotta ymmärtää, mikä on itselle tärkeää, ja mitä tässä maailmassa oikeasti kaipaa.

Tällä mieningillä selvitän noi asiat tosi nopeasti. Tuntuu, että vaikeita asioita on käsittelyssä koko ajan. No, kai se palkitsee, lopulta.

"Ainoa pysyvä asia on muutos."

Viimeinen kuukausi tiivistettynä: Voi hyvä luoja.

Huomenna alkaa elokuu. Musta tuntuu, ettei kesäkään ole vielä ehtinyt ihan alkaa, vastahan sitä on saanut opiskelut pois alta ja päässyt maistamaan vähän jotain hivenen stressivapaampaa elämää. Tai no, ainakaan stressiä eivät tuo opinnot. 

Lauantaina oli mun valmistajaiset. Oon virallisesti OTM, kaikki opinnot on kirjattu rekisteriin, juhlat on juhlittu ja elämä edessä. En tiedä mihin se noiden opintojen puolesta vie, mutta noin muuten... Viimeinen kuukausi on viitoittanut taas tietä aivan eri suuntaan kuin mihin aiemmin kuvittelin kulkevani. 

Kuukausi sitten oli Tuomaksen valmistujaiset. Uusia ihmisiä, ihanaa seuraa. Mä jäin mestoille pitkäksi aikaa, vaikken lopultakaan tiedä miksi. Jälkeenpäin ajatellen tekee mieli sanoa, että joku aavistus mulla oli. Mietin monta kertaa, jaksanko edes lähteä koko valmistujaisiin, ja alkuillasta mestoilla mietin sitten, etten varmaan kauhean kauaa siellä aikaani vietä. En tuntenut juuri ketään. 

No, tutustuin. Ja tutustuin harvinaisen hyvin. Ei mennyt kauaa, kun mä huomasin pohdiskelevani polyamoriaa. Eikä kauaa edes siihen, kun huomasin, että mun monogamiset oletukset itsestäni ovat olleet pitkälti huuhaata. 

Kuukausi takana. Jotain on muuttunut ihan valtavasti, perusteellisesti. Tää vuosi tuntuu olevan rakkauden ja avautumisen teemavuosi – alkuvuosi viitoitti tietä johonkin kauniiseen, tasapainoiseen, rakkaudelliseen, vakaaseen, ja tämä viimeinen kuukausi on näyttänyt, mihin kaikkeen voi olla mahdollisuuksia, kun antaa itselleen luvan olla, rakastaa, elää ja nauttia. Kuinka paljon voi itsetuntemustaan kehittää, kuinka paljon syventää ja lähentää välejä ihmiseen, kumppaniin – tai useampaan – ihan vain sillä, että uskaltaa olla auki. Aito. Rehellinen. 

Samaan aikaan viime ajat ovat pistäneet taas palasia mun identiteetistä aivan uuteen uskoon. Mä oon aina kuvitellut olevani täydellisen monogaminen, eihän mulla koskaan ole kyennyt juurikaan olemaan kiinnostusta useampaan ihmiseen samaan aikaan. Toisen on tarvinnut väistyä tieltä ennen kuin oon voinut avautua seuraavalle. Muistan niin monia kertoja ihmetelleeni polyamoriaa. Miten ihmisistä voi riittää useammalle kuin yhdelle, kun yhdessäkin on niin valtavasti tekemistä? 

Oon kavereiden ja A:n kanssa tuota pyöritellyt, ja jotenkin huvittuneena joutunut toteamaan, että kun suhde on hyvä eikä vaadi verta, hikeä ja kyyneleitä jatkuvasti, ja kun oikeasti asioista voi puhua ja olla rehellinen... musta riittää annettavaksi enemmän. Mulla on voimia ottaa vastaan enemmän. Kun suhde energian syömisen sijaan antaa voimia... kyllä, polyamoria (niin värittynyt kuin tuo sana onkin, ja niin monia asioita kuin se kuvastaakin – tässä yhteydessä viittaan sillä useampaan henkisen ja fyysisen tason intiimiin suhteeseen, jotka ovat olemassa kaikkien osapuolten tieten ja kaikkien osapuolten mielipiteitä ja tuntemuksia kunnioittaen) tuntuu täysin mahdolliselta – ja hämmentävän luontevalta. Jopa, tai ehkäpä varsinkin, tilanteessa, jossa kaikki osapuolet ovat samaan aikaan paikalla. 

Haluaisin kovasti kirjoittaa enemmän. Sanat kuitenkin pakenee ja katoaa. Ehkä uni auttaisi, ja huomenna olisi pirteä? Kenties. 

Maailma on kiva. Ja maailmassa on kivoja ihmisiä. Ja mä rakastan mun elämää.

Kimchi Cuddles kertoo kivuuksia tähän loppuun: http://kimchicuddles.com/page/4 Kandee tosin tsekkailla muitakin sarjakuvia sieltä. Paljon oivallista settiä.

Mun koti ei oo täällä.

Kirjotin alla olevan pätkän jokunen viikko sitten.

Kaupungin valot häikäisee silmiä, liikenteen melu sattuu korviin. Kielojen tuoksu huumaa, ja tuntuu tässä ympäristössä jotenkin väärältä. Kuun kuulas valo vääristyy keltaisten lamppujen alla.

Gradu on palautettu viimeisille kommenteille. Tiedän että se on ihan ok, mut pelottaa, etten saa tehtyä siitä riittävän hyvää. Ahdistaa.

Ahdistaa kaikki muukin. Töitä on liian vähän, raha ei riitä laskuihin. Ei huvittaisi elää sosiaalituilla. Ei huvittaisi olla etuoikeutettu nuori nainen, joka valittaa siitä, että hommat ei mee niin kuin tahtoisi.

Liian monta nuorta elämää psykoosien partaalla. Liian monta kurjaa kohtaloa. Helvetisti onnea ja rutkasti kauneutta. Liian jakautuneena. Mua ärsyttää; kuin voi hyvät asiat kasaantua niin vahvasti – ja vielä enemmän ärsyttää se, että myös huonot tekee niin. Ja noi kaks kohtaa liian harvoin. Ja ihmiset tottuu.

Nyt kun ei enää tarvi – mun velvollisuudet on tällä hetkellä loppujen lopuksi aika vähissä, isoimmat projektit takana ja vapaus edessä – mä en jaksa pitää mun tunteita kasassa. En jaksa hallita niitä. En jaksa pakottaa itteäni hengittämään ja jatkamaan duunia. Sille oli aikansa, ja nyt on aika muille asioille.

Ja nyt sit oon väsynyt. Rakastan. Suren. Ahdistun. Iloitsen. Vuorotellen. Mä mietin mun veljeä, koitan ymmärtää, mikä sai sen haluamaan pois tästä maailmasta. Ja kai mä ymmärrän. Toisinaan enemmän kuin haluisin. Ja seuraavaksi mietin, halusiko se oikeasti pois?

Mietin omaa elämää, sitä kuin onnekas oon. Mietin kaikkia mulle rakkaita ihmisiä, kaikkia jotka mun eteen on valmiita mitään tekemään. Ystäviä. Perhettä. Mietin tätä maailmaa, kaikkea kauneutta, kaikkea kurjuutta, kaikkea kauneutta kurjuudessa ja kurjuutta kauneudessa. Ja sitä, kuinka pieni siivu siitä itse kullekin kerrallaan näytetään. Mikä kohta osuu omalle kohdalle? Entä sen tyypin, joka kulkee joka päivä samaan aikaan kauppaan? Entä sen tyypin, joka tuli hetki sitten metsässä vastaan? Entä rakkaan ystävän? Every person you meet is fighting a battle you know nothing about.

Mihin suuntaan tässä maailmassa kannattaa lähteä? Minkä eteen tehdä töitä? Tiedän, mikä mua inspiroi, tiedän mikä tuntuu oikealta tieltä. Haluan saada tästä maailmasta vähän paremman. Haluan voida vaikuttaa, ees vähän, ees johonkin. Se tie näyttää hiton pitkältä ja pimeältä.

Nyt tuntuu synkeältä. Surulliselta. Mut samalla siltä, että suunta on jotakuinkin selvillä. Silti en yhtään tiedä, mihin se on mua viemässä. Ja mä kaipaisin apua ja tukea. Vahvistusta. Kaipaisin sitä, että mulle ei naureta. Ei kai kukaan pahaa tarkoita, kun vitsailee mun maailmanparantamisesta. Mut silti se satuttaa, saa epäilemään itseä ja mahdollisuuksia tehdä tässä maailmassa mitään. Mut ennen kuin voi ketään muita syyttää, tarvii varmaan katsoa peiliin. Mä itse vitsailen omalla kustannuksellani ihan liikaa. Vois olla hyvä hetki lopettaa se. Vaikka se suojaa, sen avulla saa väistettyä vaikeat kysymykset ja vaikeat keskustelut. Mut ehkä väistelyt ois väistelty jo pikkuhiljaa?

Jumalauta että väsyttää. Tää kevät on ollut mielettömän raskas. Enkä oo ihan varma, onko se vielkään loppunut.

Nyt on gradu viimeisten kommenttien perusteella hiottu ja palautettu arvioitavaksi. Huomenna haen kansitetut versiot ja käyn jättämässä todistushakemuksen. Olettaen että saan, en tiedä vaaditaanko siihen se, että gradu on arvioitu. Ehkä. Se arvioidaan vasta elokuussa. Olis ollut kiva, jos olisi arvion voinut saada edes jotensakin nopsaan. Mut eipä sitten.

Mua ahdistaa. Se ei oo muuttunut yllä olevan kirjoituksen jälkeen. En muista, koska olis ollut viimeksi näin ahdistunut vaihe elämässä, enkä tiedä mitä tehdä sille. Luonto ja liikunta on yleensä auttaneet, mutta ei täällä kaupungissa ees halua lähteä ulos. Eipä sillä että sisälläkään viihtyis.

Mulla ei ole edes mitenkään hyvä olo siitä, että gradu on nyt palautettu ja pois päiväjärjestyksestä. Se ei tunnu merkitsevän mitään. Hoidettu, that's it. Samaan tapaan oon kusessa liian vähien töiden kanssa kuin ennenkin, ainoana erona, että sentään on vähän enemmän vapaata. Ja toisaalta vähän vähemmän mitään, mihin sen vapaan sit käyttäis. Rahatilanne ei anna mahdolliseksi tehdä melkeenpä mitään, joten vapaa lähinnä ahdistaa.

En tiiä mitä tehdä. Oon väsynyt ja jostain syystä pettynyt itseeni. Enkä edes osaa sanoa, miksi. Ja tätä on jatkunut nyt viikkoja. Vai yli kuukauden? En tiiä. Liian kauan. Oon odottanut, että jotain selventyisi, mut tuntuu, että oon vaan enemmän kateissa.

Maailma on tehty meitä varten.

Jokusen päivän on tehnyt mieli kirjoittaa. Melkein mitä vain. Oon ihaillut lumipeitteen saaneita sinililjoja, myrskyn mustia pilviä auringon valossa. Haistanut kesän ja talven sekoittuneena, tuoreet koivut pakkasilmassa. Maailma on superinspiroiva, superouto, kiinnostava ja mielikuvitusta kiihottava.

Tää toukokuun alkupuoli on ollut jännä. Kylmin sataan vuoteen, sanovat. Musta tää on tuntunut mielettömältä. Lumiset silmut ja kevään kukat. Maagista.

Oon ollut tosi, tosi väsynyt. Vapusta eteenpäin unet on jääneet naurettavan vähiin, ja tuntuu, ettei velkoja ole missään vaiheessa ehtinyt nukkua pois. Gradustressi repi kivasti mieltä liiallisille kierroksille ja työt estivät paneutumasta kysymyksiin, joihin vielä tarvitsisi vastata. Ja sitten vielä täysikuu osui juuri siihen hetkeen, kun tuntui, että ei vaan enää pysty. Ja yksi uneton yö lisäähän siitä seurasi. Siltikin jaksoin. Ja jaksan. Ja yllättävää kyllä, elämä tuntuu mielettömän siistiltä. Ehti se tosin välissä tuntua myös mielettömän kauhealta. Tunteet heilahtelevat vahvana joka suuntaan, jyräävät mun ylitse ja asettuvat voimallisina mun kehoon. Melkeen pelottavaa, silti jotenkin tosi... kaivattua. Puhdistavaa.

Onneksi viime yön sain nukkua riittävästi, herätä omaan aikaani ja puuhata ennen töihin lähtemistä kaikkea tarpeellista. Kämppäkin vähän siinä siistiytyi taas! Joskin joku epämääräinen ajatusvirhe mun päähän pääsi pesiytymään, koska menin vallan tyytyväisenä puoli tuntia myöhässä duuniin. Ja tajusinkin sen vasta, kun työkaveri huikkasi ovelta, että luulivat jo etten tuliskaan.

Ikävä vaivaa. Kaipaan kosketusta, hellyyttä, kauniita sanoja ja hetkiä, jolloin saan kokea, tuntea, aistia ja kuulla olevani erityinen, arvokas, rakastettu. Velvollisuudet syö niin paljon aikaa ja jaksamista, että itse tuntuu tosi vaikealta muistaa kertoa noita itselleen. Kaiken kiireen keskellä yksin on niin kovin vaikeaa varata hetkiä ihan vain itsensä hemmotteluun. Laskea kaikista pakollisista tehtävistä irti ja nauttia itsestään, olemassaolostaan ja maailmasta. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon toinen ihminen voi lisätä nautintoa, auttaa hengittämään ja irrottamaan. Yksin voi päästä aina vaan tiettyyn pisteeseen saakka.

Tuntuu oudolta, kun maailma näyttää jotenkin ... tasaiselta. Turvalliselta. Vakaalta. Vaikka ihan samalla tavalla elämä on tosi epävarmaa. En tiedä missä olen vuoden päästä, saati kymmenen. Parin kuukaudenkin päässä mä näen lähinnä mysteereitä. Ympäristökriisit, eriarvoisuus, konfliktit, maailman kaikki ongelmat ovat olemassa samaan tapaan kuin aiemminkin. Tulevaisuus on tosi arvaamaton, en mä tiedä yhtään mitä tulee tapahtumaan. Silti mun maailmassa on tällä hetkellä rauha. Mun polku näyttää turvalliselta, ja vaikka en tiedä mihin se johtaa, musta tuntuu että se on juuri se, missä mun kuuluukin olla.

Mun sydän on kai vihdoin löytänyt jonkinlaista tyyneyttä. Sellaista, että voin käydä nukkumaan vailla epäilyksiä. Nousta aamuisin – väsyneenä tai ei – ilman pelkoa uuteen päivään. Saan nauttia maailman kauneudesta, kaikista upeista ihmisistä, tapahtumista, hetkistä, luonnon ihmeistä. Vapaana.

Tää vapaus on mulle jotain tosi uutta. Se tuntuu koko mun kehossa. Hengitys kulkee eri tavalla kuin aiemmin. Tunnen vahvasti, ja silti niin kevyesti ja vaivattomasti. Nauran, itken, suljen silmät ja annan kylmän tuulen hyväillä kasvoja. Pakahdun. Tuntuu, että maailma on auki. Mä oon auki.

Näin on hyvä.